MeNaiset -lehden haastattelu

– Päiväkirjat ovat ikävää luettavaa. Joka sivulta paistaa se, että tunnen olevani huono ja riittämätön.

– Minulla oli tosi vahvasti sellainen olo, että haluan olla jossain hyvä ja samaan aikaan rangaista itseäni siitä, että en opi samalla tavalla kuin muut. Halusin jotenkin muuttaa itseäni.

Vaikka Sirkku urheili jo valmiiksi paljon, hän alkoi käydä lenkillä yhä enemmän.

– Minulla oli aina tunnin treenit huoneessani illalla ennen nukkumaanmenoa. Samalla vähensin syömistä. Siitä tuli tunne, että kontrolloin itseäni.

Yläasteella Sirkulle kehittyi pikku hiljaa syömishäiriö. Hän oppi piilottelemaan ja valehtelemaan, että oli syönyt jo kaverilla. Kouluruokalaan hän ei enää edes mennyt. Pienestäkin suupalasta tuli huono olo ja paha mieli. Kotona Sirkku taas saattoi ahmia. Sen jälkeinen syyllisyys tuntui hirveältä. Anoreksia kehittyi myöhemmin bulimiaksi.

Isosisko pelkäsi ja oli huolissaan.

– Muistan äidin kerran sanoneen, että sinun on pakko syödä. Mutta asia oli vanhemmillekin vaikea. Luulen, että he eivät ymmärtäneet asiaa tai osanneet käsitellä sitä. Olin ihan omassa maailmassani.

Sirkku kävi kouluterveydenhoitajan luona juttelemassa ja sai lähetteen psykologille, mutta siitä ei ollut juuri apua.

– Hyviä ihmissuhteitakin katkesi, kun halusin työntää kaikki pois, ettei mikään olisi esteenä taudille. Tuntui, että se pitää minut kasassa, Sirkku kertoo.

Välillä Sirkku voi kouluaikana niin huonosti, että halusi kuolla.

Diagnoosi vasta ysillä

Sirkulle tehtiin lukivaikeuksia kartoittava testi lopulta vasta yhdeksännellä luokalla, kun ammatinvalinta tuli ajankohtaiseksi.

– Olimme iso perhe, ja me lapset olimme kaikki aika samanikäisiä. Vanhemmilla oli kädet täynnä, ja ehkä he ajattelivat, että meidän lasten pitää oppia selviytymään itse. Koulussa taas ei varmaan ollut resursseja ja ymmärrystä. Villin lapsen leima istui tiukassa.

Testin tulos oli selvä.

– Oli helpottavaa, että syy vaikeuksiin lopulta löytyi. Mutta se asia oli muovannut minua pitkään. Jos on ollut sellainen olo, että on vain huono, ei sitä kauhean nopeasti pysty diagnoosilla kuittaamaan.

Sisarukset olivat menneet lukioon, ja myös Sirkun piti päättää, mitä tekisi peruskoulun jälkeen.

– Meillä oli itsestäänselvyys, että lukioon mennään. Lukihäiriötestin tehnyt opettaja sanoi, että kannattaisi miettiä muitakin vaihtoehtoja. Voi ajatella, ettei lapselle saisi sanoa niin, mutta minulle tuli vahvasti sellainen olo, että hän oli ainoa, joka näki ja ymmärsi, miten rankkaa ja vaikeaa minulla oli. Hän yritti auttaa.

Sirkkukin päätyi lopulta lukioon. Siellä selviämisessä auttoi esimerkiksi ruotsinopettaja, joka neuvoi lukemaan kaikki sanat väärinpäin, jotta virheet huomaisi paremmin. Läksyt hän kannusti lukemaan ääneen nauhalle. Lopulta Sirkku selvisi lukiosta ihan kohtalaisin arvosanoin ja pääsi opiskelemaan tradenomiksi.

Syömishäiriöstä ja masennuksesta toipumiseen ja itsensä hyväksymiseen on mennyt kuitenkin vuosia.

Kauhea epäonnistumisen pelko

Työelämässä Sirkun suurin pelko on aina ollut, että lukivaikeus tulee ilmi. Jokaista työpaikkaa hakiessaan hän on pelännyt paljastuvansa. Ensimmäisessä työssään IT-firman myynnissä ja markkinoinnissa Sirkku oksensi monena aamuna ennen töihin lähtöään. Jännitys ja pelko tuntuivat fyysisenä pahoinvointina.

– Työelämä on nopeatempoista, eikä siellä välttämättä anneta mahdollisuutta ottaa asioille enemmän aikaa. Minun on vaikea muistaa yksityiskohtia. Saatan jäädä siksi vähän jälkeen. Myös suuria kokonaisuuksia on hankala hahmottaa heti. Vaikka olen muuten luonteeltani aika heittäytyvä ja nopea, lukihäiriön takia tarvitsen aikaa valmistautua.

”Minusta tuli empaattisempi erilaisuutta kohtaan.

Töissä Sirkku käyttää apunaan esimerkiksi nauhuria. Kuuntelemalla monet asiat jäävät paremmin mieleen.

– Olen hyvin tarkka ennen kuin pistän esimerkiksi sähköpostin eteenpäin.

Täysin Sirkku ei ole lukivaikeuttaan hyväksynyt vieläkään. Silti hän on päättänyt olla salaamatta sitä enää.

– Lukihäiriö on vaikuttanut minuun tosi paljon. Pelkään ihan kauheasti epäonnistumista ja pidän itseäni huonompana kuin muut. Asiasta on varmaan tullutkin niin iso juttu juuri siksi, että olen pitänyt sen itselläni.

– Syömishäiriöstä voi parantua, mutta dysleksiasta ei. Sen kanssa pitää oppia elämään. Pitää oppia näkemään, millä tavoilla voi ylipäätään oppia. Aiemmin minulla ei ollut työkaluja. Olen nyt vasta hoksannut, että esimerkiksi kertotaulu olisi kannattanut opetella värien avulla. Mindmapitkin olisivat olleet minulle tosi hyödyllisiä.