TYTTÖ TUOLLAINEN

Tervetuloa kurkistamaan millaista oli olla Sirkku neljännellä luokalla.

Istun pulpetin ääressä tukevasti. Puristan käsiäni yhteen pulpetin alla ja tunnen, kuinka käteni hikoavat. Apua, kenen vuoro nyt on lukea? Missä kohtaa ollaan menossa ja mikä on pätkä, jonka minun pitää lukea ääneen? Pelottaa ja ahdistaa, yritän seurata. Ja sitten, kuulen opettajan äänen; “Sirkku, Sirkku nyt on sinun vuoro, lue”. Katson tekstiä ja aloitan epävarmasti lukemisen. Äh eka sana meni väärin, muut lapset hymähtävät. Luen ja pidän sormea sanojen alla, että en hävitä paikkaa. “Sirkku, mitä sinä luet?” opettaja pysäyttää. Muut nauravat. Opettaja jatkaa, “lue tekstiä, älä keksi omia sanoja”. Ahdistus kasvaa, ja haluaisin vain vajota pulpetin alle piiloon. Hävettää. Keskityn ja luen loppuun, ja kun vuoroni on ohi painan pääni. Joku vieressäni jatkaa sujuvasti. Mietin mielessäni, miten voin olla näin tyhmä. 

Olin kymmenvuotias, ison perheen keskimmäinen villi ja rohkea tyttö. Innostuin asioista ja sain muut mukaan omiin juttuihini. Huolehdin usein, että kaikilla on kaveri ja että kaikilla on hauskaa. Teatterimainen pelleily ja poikien kanssa touhuaminen oli minun juttu. Mutta mitä monet eivät tienneet tai osanneet edes arvata oli, että olin hyvin herkkä ja minua jatkuvasti painoi häpeän viitta. Tunnistin jo esikoulussa, että olen erilainen ja opin eri tavalla. Lukemisen ja kirjoittamisen oppiminen oli minulle tuskaa - unohdin myös oppimani nopeasti. Jokaisen asian eteen minun piti tehdä paaaaaaljon enemmän töitä. En kuitenkaan halunnut kertoa tai näyttää sitä. Häpesin vain itseäni. 

Minulla oli jo lapsena taitoja, joita olisi voinut hyödyntää ja joita nyt aikuisena ja työelämässä arvostetaan. Mutta silloin en tiennyt siitä mitään. Yritin vain pärjätä, rämpiä eteenpäin ja nielaista jokaisen epäonnistumisen iskun. Häpeän viitta kasvoi selässäni, vaikka ulospäin näytti, että olen iloinen, reipas ja kaveriporukoiden vetäjä. Otin tämän roolin itselleni. 

Minulle tuli olo, että haluan olla jossain tosi hyvä - ja jos en näin ole niin minun pitää muuttaa itseäni. 

Halusin satuttaa itseäni, kun en opi samalla tavalla kuin muut. Lisäksi ajattelin, että ehkä jos olen kaunis niin voin sillä peittää tyhmyyttäni. Laihuutta ihannoitiin silloin, ja ikävä kyllä vielä nykyäänkin. Kun muut menivät syömään ruokatunnilla, minä jäin istumaan käytävän lattialle ja yritin peitellä vatsani kurnivia ääniä. Koulun jälkeen sanoin kotona, että söin kaverilla. Minulle tuli pakkomielteeksi tehdä joka ilta uintitreenien lisäksi vielä omassa huoneessa tunnin treenit. Hypin ja tein vatsalihasliikkeitä. Punnerrukset tein jalat sängyllä saadakseni kovemman rääkin. Tämä vaihe ei loppunut hyvin. Sairastuin syömishäiriöön ja olin lähellä menettää elämäni. Elin monta synkkää vuotta. 

Miten voikaan häpeä siitä, että oppii eri tavalla, vaikuttaa ihmiseen näin vahvasti. Tätä mietin usein nyt kun olen täysin terve, kahden tytön äiti ja työelämässä pärjännyt hyvin. Paineet eivät saa käydä liian koviksi, oppimisen pitäisi olla hauskaa ja erilaisia ihmisiä ja oppijoita tulisi arvostaa. Esimerkiksi minä olen luova, ihmisläheinen ja periksiantamaton ihminen. Lukivaikeus ei ole kadonnut minusta mihinkään, mutta nyt hyväksyn sen ja osaan myös nähdä vahvuudet joita se on minulle luonut ja piirteet joita se on minussa vahvistanut. 

Vaikka en muista aina yksityiskohtia, muistan kokonaisuudet. Minulla on vahva tunneäly, jota tarvitaan tänä päivänä työelämässä ja oikeastaan ihan kaikessa. Olen ollut yli 15 vuotta myynnin ja markkinoinnin alalla tehtävissä, joissa on suuresti ollut hyödyksi se että olen taitava ihmisten kanssa. Minulla on myös kyky saada asioita päätökseen, mikä on ammatissani erittäin tärkeää. Olen myös ymmärtänyt, että minun pitää tehdä sellaisia asioita joita rakastan. Ehkä siksi olen ryhtynyt myös yrittäjäksi. Tiesitkö, että 35 %:lla amerikkalaisista yrittäjistä on lukivaikeus. He ajattelevat vähän eri tavalla ja lähtevät rohkeasti tekemään - kuulun siihen ryhmään. Minulla on oma yritys, MyDyslexia Oy, jonka kautta kasvatan tietoisuutta lukivaikeudesta ja myyn tuotteita, jotka auttavat arjessa ja tekevät oppimisen hauskaksi. 

Jos vain voisin, halaisin nyt sitä 10-vuotiasta Sirkkua ja sanoisin, että ei ole mitään hätää - ole juuri sellainen kuin olet ja anna palaa.

Edelleen nyt aikuisenakin kirjoitan jatkuvasti väärin, minkä saatat ehkä huomata tästäkin tekstistä. Lisäksi unohdan asioita ja luen väärin. Mutta mitä se oikeastaan haittaa? Se ei tee minua yhtään huonommaksi ihmiseksi. Olen erilainen, mutta se ei minua haittaa, koska en halua kuulua massaan. Olen työni kautta tavannut useita ihmisiä joilla on lukivaikeus ja haastatellut heitä. Nämä henkilöt ovat upeita ihmisiä.

Eräs erityisopettaja sanoi minulle äskettäin hienosti: ”Tärkeintä on mielestäni löytää ne keinot, joilla tuon syntymälahjan kanssa pääsee loistamaan”. 

Ja sinä koululainen - ole ylpeä siitä mitä olet. Olet hyvä juuri noin. Älä anna periksi, opiskele, pyydä apua ja tukea ja käytä vahvuuksiasi. Tässä maailmassa kukaan ei pärjää yksin. On tärkeää opiskella ja löytää se oma juttu.

Tiedoksi myös, että näilläkin seuraavilla kavereilla on lukivaikeus, ja silti he ovat pärjänneet ihan hyvin: Hjallis Harkimo, Albert Einstein, Walt Disney, George Washington (USA:n ensimmäinen presidentti), Henry Ford, Tommy Hilfiger, Pablo Picasso, Ingvar Kamprad (Ikean perustaja), Agatha Christie (englantilainen kirjailija, jonka kirjoja on myyty ennätysmäärä), Richard Branson (menestynyt amerikkalainen liikemies), Jennifer Aniston (amerikkalainen näyttelijä). Tätä listaa voisi jatkaa loputtomiin.

Eli ei meillä ole mitään hätää eikä hävettävää.

Sirkku Jauhiainen, MyDyslexia Oy:n perustaja